Joulumuistoni

Vaikka vuodet vierivät ja joulun viettotavat muuttuvat, ne vanhat muistot kulkevat mukana kuin lämmin villapaita. Ne muistuttavat siitä, mikä elämässä on todella arvokasta: läheiset ihmiset ja yhteiset hetket.

Keittiö oli joulun sydän. Muistan, kuinka jauhot pöllysivät, kun leivoimme äidin kanssa piparkakkuja. Taikinaa taisi kadota suihin enemmän kuin päätyi pellille asti, mutta se kuului asiaan. Joulupuurosta etsittiin mantelia sellaisella jännityksellä, jota on vaikea tavoittaa aikuisiällä. Se, joka sai mantelin, oli koko päivän ”onnenpekka” – vaikka usein tuntui siltä, että äiti oli pelannut korttinsa niin, että manteli löytyi juuri siltä, joka sitä eniten tarvitsi. Hiljaisuus ja yhdessäolo Joulumuistoni

Kun ovikello lopulta soi ja joulupukki astui sisään kumealla äänellään kysyen perinteisen kysymyksen kiltistä lapsista, sydän jätti lyönnin välistä. Lahjat olivat hienoja, mutta kaikista voimakkain muisto on se turvallisuuden tunne: se, että olimme kaikki yhdessä, tässä ja nyt. Mitä jäi käteen? Vaikka vuodet vierivät ja joulun viettotavat muuttuvat, ne

Illan hämärtyessä taloon laskeutui erityinen rauha. Joulusaunan jälkeen istuimme puhtaissa vaatteissa hämärässä olohuoneessa, jota valaisivat vain kynttilät ja kuusen kynttilät. Ruokailu oli pitkä ja kiireetön – se oli hetki, jolloin kukaan ei katsonut kelloa. Se, joka sai mantelin, oli koko päivän ”onnenpekka”